Ihan kuin ei uusineessa vatsahaavassa olisi tarpeeksi, tänään (kp24) alkoi tuhruvuoto. Sitä on nyt ollut kohta puolisen vuotta ennen jokaisia menkkoja. Pahimmillaan se on alkanut viisi päivää ennen menkkoja, "parhaimmillaan" vain kaksi päivää ennen. Sitten ne "menkat" kestävät päivän - puolitoista. Eihän tuosta minilimakalvosta paljoa vuodettavaa riitäkään, mutta eikö voisi olla vaikka kaksi kunnollista vuotopäivää, ja tuhrut jäädä kokonaan pois? Alkaisi edes ne menkat, kun raskautta kerran ei saa alulle. Harmittaa kuin käpynsä hukannutta oravaa.
Ensi viikolla lienee sitten edessä vikat verikokeet ja aukiolotutkimus. Oltaisiin vain siellä asti!
torstai 29. marraskuuta 2012
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Usko ja odota
En ole tähänastisessa elämässäni saanut kuin yhden asian helpolla. Esikoinen sai alkunsa lähes vahingossa. Kaiken muun eteen olen joutunut tekemään töitä, pitkään, kärsivällisesti, unelmiini uskoen, jopa vuosia odottaen.
Jotenkin nämä uutiset, että toinen lapsi ei välttämättä saakaan alkuaan kovin helposti, eivät yllätä minua laisinkaan. Tämäkin asia laittaa uskoni ja kärsivällisyyteni koetukselle.
En pelkää tutkimuksia enkä hoitoja. Tämä johtunee osittain varmasti siitä, että faktatietoa on taskussa jo nyt aika paljon. Olen nimittäin aiemmassa elämässäni työskennellyt lapsettomien kanssa parin vuoden ajan ja tällöin tuli tutustuttua nykyaikaisiin hoitoihin. Ja kuten siippani sanoi: ihan sama, vaikka lapsi saisi alkunsa koeputkessa, yhtä rakastettu hän on kuin esikoisemme. Niin totta.
Lähinnä odotan tutkimusten lopputulosta. Kävin verikokeissa maanantaina, ensi viikolla lienee edessä lisää veriputkien täyttämistä sekä transvaginaalinen sonosalpingografia eli suomeksi munatorvien aukiolotutkimus. Kun saamme kaikki tulokset, voimme keskustella lääkärin kanssa jatkosta. Mutta päivät menevät niiiin hitaasti (nyt kp23).
Jotenkin nämä uutiset, että toinen lapsi ei välttämättä saakaan alkuaan kovin helposti, eivät yllätä minua laisinkaan. Tämäkin asia laittaa uskoni ja kärsivällisyyteni koetukselle.
En pelkää tutkimuksia enkä hoitoja. Tämä johtunee osittain varmasti siitä, että faktatietoa on taskussa jo nyt aika paljon. Olen nimittäin aiemmassa elämässäni työskennellyt lapsettomien kanssa parin vuoden ajan ja tällöin tuli tutustuttua nykyaikaisiin hoitoihin. Ja kuten siippani sanoi: ihan sama, vaikka lapsi saisi alkunsa koeputkessa, yhtä rakastettu hän on kuin esikoisemme. Niin totta.
Lähinnä odotan tutkimusten lopputulosta. Kävin verikokeissa maanantaina, ensi viikolla lienee edessä lisää veriputkien täyttämistä sekä transvaginaalinen sonosalpingografia eli suomeksi munatorvien aukiolotutkimus. Kun saamme kaikki tulokset, voimme keskustella lääkärin kanssa jatkosta. Mutta päivät menevät niiiin hitaasti (nyt kp23).
perjantai 23. marraskuuta 2012
Huonoja uutisia
Eilen posti kantoi kotiin simppatestin lausunnon. Mies oli ymmärtänyt puhelimessa kuullun lausunnon vähän väärin. Liikkuvia siittiöitä on paljon, mutta vain 2% niistä on normaaleja. Diagnoosina teratozoospermia. Lääkäri sanoi, että tuokin riittää. Jos ihme käy, luomuraskaus VOI alkaa, jos mussa kaikki ok.
Tänään ultrassa selvisi, että ovis on ollut kp 13 - 14, kuten olot kertoivatkin. Ilmeisesti hormonipiikki on ollut sen verran nopea, ettei tallentunut (liuska)ovistestiin. MUTTA mun limis on aika ohut (tänään kp 16 vain 5,3mm). Käyn ensi viikolla verikokeissa, jossa katsotaan progesteroni, prolaktiini ja anti-muller -hormoni. Sit menkkojen alettua käyn vielä uudestaan antamassa uuden näytteen follikkelia stimuloivan ja luteinisoivan hormonin tilanteen selvittämiseksi. Sit onkin tuubien aukiolotutkimus edessä. Hyvä olo, että asiat etenevät, mutta alan henkisesti haudata toivetta saada toista lasta luomusti.
torstai 22. marraskuuta 2012
Ultrattavaksi
Soitin tänään klinikalle. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei minun kannatakaan suoraan mennä verikokeisiin. Sen sijaan menen huomenna ultrattavaksi, jotta nähdään, ovuloinko tässä kierrossa vai en. Ovisoireet olivat hyvinkin selvät, mutta plussaa ei piirtynyt liuskatestiin, vaikka kiltisti testasin joka päivä kp:t 9 - 16. Huomenna se sitten selviää. Jännittää jo nyt.
tiistai 20. marraskuuta 2012
Hyviä tuloksia, mutta...
Miehen simppatestin tulokset saapuivat eilen. Simppojen määrä kaksin - miltei kolminkertainen keskivertoon verrattuna. Priimaluokan uijia oli vain kaksi prosenttia, joka taas on keskimääräistä vähemmän. Mutta lääkärin mukaan se ei haittaa, kun kokonaismäärä näyttää niin hyvältä. Jotenkin tiesin jo ennalta, että miehen puolella kaikki on kunnossa. Eilinen tulos vain vahvisti tuntemukseni todeksi.
Itse tuskailen ovistestien kanssa. Testi on näyttänyt hailuraa viivaa nyt viisi päivää (nyt kp15). Olen testannut kp10:stä lähtien (kuten lääkäri käski, ettei ovis mene ohi). Joka päivä testiviiva on ilmestynyt tikkuun, mutta ei kontrolliviivaa vahvempana. Kropan olotiloista päätellen arvelisin oviksen olleen 13 - 14 päivän tienovilla, mutta jos testi ei sitä näytä, niin...? Voihan olla, että ovis on vasta tuloillaan. Kahdessa edellisessä kierrossa kun vahva viiva pärähti vasta kp17. Olisi hyvä, että se viiva tulisi, kun sen jälkeen mun pitäisi varata aika verikokeisiin (progesteroni, prolaktiini ja anti-muller -hormoni). Viikko sitten oikeassa munasarjassa oli komea folli (18 mm) ja limiskin näytti hyvältä (6,5mm), mutta nyt mietin, ovuloinko?
Minulla on tiettyjä epäilyksiä siitä, mikä mahtaisi olla vialla. Pidän sormet ristissä, että kun saamme ennen joulua tulokset, ovat ne toivomani kaltaiset. Toivon kuulevani, että syy raskautumattomuuteen on löydetty ja asialle voi tehdä jotakin. Pahin mahdollinen uutinen on, että kaikki on kunnossa, mutta silti raskaus ei ala. Koska silloin asialle ei voi tehdä muuta kuin odottaa. Ja siinä olen maailman huonoin.
Itse tuskailen ovistestien kanssa. Testi on näyttänyt hailuraa viivaa nyt viisi päivää (nyt kp15). Olen testannut kp10:stä lähtien (kuten lääkäri käski, ettei ovis mene ohi). Joka päivä testiviiva on ilmestynyt tikkuun, mutta ei kontrolliviivaa vahvempana. Kropan olotiloista päätellen arvelisin oviksen olleen 13 - 14 päivän tienovilla, mutta jos testi ei sitä näytä, niin...? Voihan olla, että ovis on vasta tuloillaan. Kahdessa edellisessä kierrossa kun vahva viiva pärähti vasta kp17. Olisi hyvä, että se viiva tulisi, kun sen jälkeen mun pitäisi varata aika verikokeisiin (progesteroni, prolaktiini ja anti-muller -hormoni). Viikko sitten oikeassa munasarjassa oli komea folli (18 mm) ja limiskin näytti hyvältä (6,5mm), mutta nyt mietin, ovuloinko?
Minulla on tiettyjä epäilyksiä siitä, mikä mahtaisi olla vialla. Pidän sormet ristissä, että kun saamme ennen joulua tulokset, ovat ne toivomani kaltaiset. Toivon kuulevani, että syy raskautumattomuuteen on löydetty ja asialle voi tehdä jotakin. Pahin mahdollinen uutinen on, että kaikki on kunnossa, mutta silti raskaus ei ala. Koska silloin asialle ei voi tehdä muuta kuin odottaa. Ja siinä olen maailman huonoin.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Puolesta ja vastaan
Eräällä lapsiaiheisella foorumilla on käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä lapsettomuus voi parhaimmillaan/ pahimmillaan olla.
Itse näen asian niin, ettei kärsimys jalosta kenestäkään parempaa ihmistä. En millään jaksa uskoa, että vaikka minulta olisi jäänyt syömishäiriö tai avioliitto hengenvaarallisesti väkivaltaisen (kirjaimellisesti) narsistin kanssa kokematta, olisin yhtään huonompi ihminen kuin tänä päivänä. Toki mm. edellä mainitut asiat ovat saaneet minut pohtimaan asioita syvällisemmin kuin olisin ehkä muuten tehnyt. Mutta samalla ne ovat tehneet sieluuni niin syviä haavoja, etteivät ne parannu ehkä koskaan.
Vaikeudet toki voivat avata silmät elämän haavoittuvuudelle ja ennakoimattomuudelle, mutta etenkin sieluun käyvä ja iholle tuleva ilmiö nimeltä lapsettomuus tuo mukanaan myös niin paljon negatiivisia lieveilmiöitä (mm. itseensä kohdistuvat negatiiviset tunteet, parisuhdeongelmat, maailma näyttää harmaalta), että se syö tieltään kaikki mahdolliset silmien avautumisen ansiosta syntyneet hyödyt.
Lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden yhdistäminen fatalistiseen ajattelutapaan aiheuttaa ainoastaan kehäpäätelmiä, joissa syyllinen löytyy peilistä ja jos jossain vaiheessa sortuu ajattelemaan, että on jollain tasolla ansainnut lapsettomuuden tai se on tarpeellinen etappi omassa matkalla Parempaan äitiyteen™, niin se on loppumaton itseinhon suo.
Eli ei, lapsettomuus ei mielestäni tee kenestäkään parempaa ihmistä tai vanhempaa. Se koskee. Sieluun ja sydämeen.
Itse näen asian niin, ettei kärsimys jalosta kenestäkään parempaa ihmistä. En millään jaksa uskoa, että vaikka minulta olisi jäänyt syömishäiriö tai avioliitto hengenvaarallisesti väkivaltaisen (kirjaimellisesti) narsistin kanssa kokematta, olisin yhtään huonompi ihminen kuin tänä päivänä. Toki mm. edellä mainitut asiat ovat saaneet minut pohtimaan asioita syvällisemmin kuin olisin ehkä muuten tehnyt. Mutta samalla ne ovat tehneet sieluuni niin syviä haavoja, etteivät ne parannu ehkä koskaan.
Vaikeudet toki voivat avata silmät elämän haavoittuvuudelle ja ennakoimattomuudelle, mutta etenkin sieluun käyvä ja iholle tuleva ilmiö nimeltä lapsettomuus tuo mukanaan myös niin paljon negatiivisia lieveilmiöitä (mm. itseensä kohdistuvat negatiiviset tunteet, parisuhdeongelmat, maailma näyttää harmaalta), että se syö tieltään kaikki mahdolliset silmien avautumisen ansiosta syntyneet hyödyt.
Lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden yhdistäminen fatalistiseen ajattelutapaan aiheuttaa ainoastaan kehäpäätelmiä, joissa syyllinen löytyy peilistä ja jos jossain vaiheessa sortuu ajattelemaan, että on jollain tasolla ansainnut lapsettomuuden tai se on tarpeellinen etappi omassa matkalla Parempaan äitiyteen™, niin se on loppumaton itseinhon suo.
Eli ei, lapsettomuus ei mielestäni tee kenestäkään parempaa ihmistä tai vanhempaa. Se koskee. Sieluun ja sydämeen.
perjantai 16. marraskuuta 2012
Elämä jatkuu
Viimeisin postaukseni tänne on kesältä. Sittemmin kirjoitteluun on tullut neljän kuukauden tauko, elämä on silti netin ulkopuolella jatkunut.
Pari päivää sitten oli pillereiden lopetuksen vuosipäivä. Vuosi ilman ainuttakaan positiivista testiä tai edes raskausoireita. Surettaa, harmittaa, vatuttaa. Siippani on koko syksyn saanut kuunnella suruani siitä, että meille ei mm. ahkerasta yrityksestä, vitamiinilisistä, ovulaatiotesteistä, punaviinistä, laihdutuksesta huolimatta ole tullut sitä kaivattua plussaa testiin.
Siippani soitti pari viikkoa sitten Graviditakseen ja tällä viikolla kävimme Kari Ratsulan vastaanotolla ensimmäisen kerran. Nyt tuntuu siltä, että EHKÄ saamme tietää edes syyn, miksei raskaus ala. Ja EHKÄ asiaan voidaan jollakin tapaa vaikuttaa. Simppanäyte on jo analysoitavana ja minä menen verikokeisiin ovulaation jälkeen.
Siippa oli vähän järkyttynyt, millä tarkkuudella seksielämäämme syynättiin vastaanotolla. Ja se, että hän "joutui" antamaan simppanäytteen jo ekalla käyntikerralla. Ja että hänetkin tutkittiin, siis sukuelimet tarkastettiin myös ulkoisesti. Itselleni nuo tutkimukset ovat tuttuja, kun olen aiemmassa elämässäni työskennellyt lapsettomien kanssa ja tiedän, mitä tutkimukset ja hoidot ovat.
Mutta sen sanominen ääneen, että me olemme sekundäärisesti lapsettomia, on TODELLA vaikeaa. Kukaan lähipiiristämme ei vielä tiedä asiasta. Äitini on vihjaillut, että toinen lapsenlapsi olisi kaivattu. Minulle tämä asia on niin kipeä, ja pettyminen kuukausi toisensa jälkeen on saattanut minut suurten negatiivisten tunteiden äärelle. Pari kertaa on jopa pitänyt purra kieli vereslihalle jonkun tutun möläyttäessä jotakin typerää. Etten ole vastannut lieskat suusta lentäen. Tai jotakin vielä pahempaa.
Mutta jos pahaa, niin myöskin hyvää. Olen löytänyt mahtavia kohtalotovereita eräältä nettipalstalta. Kun en viitsi tuon siipparakkaan niskaan kaikkea tätä tuskaa, pettymystä ja ahdistusta kaataa. Samassa tilanteessa olevat naiset ymmärtävät jo puolesta lauseesta.
Pari päivää sitten oli pillereiden lopetuksen vuosipäivä. Vuosi ilman ainuttakaan positiivista testiä tai edes raskausoireita. Surettaa, harmittaa, vatuttaa. Siippani on koko syksyn saanut kuunnella suruani siitä, että meille ei mm. ahkerasta yrityksestä, vitamiinilisistä, ovulaatiotesteistä, punaviinistä, laihdutuksesta huolimatta ole tullut sitä kaivattua plussaa testiin.
Siippani soitti pari viikkoa sitten Graviditakseen ja tällä viikolla kävimme Kari Ratsulan vastaanotolla ensimmäisen kerran. Nyt tuntuu siltä, että EHKÄ saamme tietää edes syyn, miksei raskaus ala. Ja EHKÄ asiaan voidaan jollakin tapaa vaikuttaa. Simppanäyte on jo analysoitavana ja minä menen verikokeisiin ovulaation jälkeen.
Siippa oli vähän järkyttynyt, millä tarkkuudella seksielämäämme syynättiin vastaanotolla. Ja se, että hän "joutui" antamaan simppanäytteen jo ekalla käyntikerralla. Ja että hänetkin tutkittiin, siis sukuelimet tarkastettiin myös ulkoisesti. Itselleni nuo tutkimukset ovat tuttuja, kun olen aiemmassa elämässäni työskennellyt lapsettomien kanssa ja tiedän, mitä tutkimukset ja hoidot ovat.
Mutta sen sanominen ääneen, että me olemme sekundäärisesti lapsettomia, on TODELLA vaikeaa. Kukaan lähipiiristämme ei vielä tiedä asiasta. Äitini on vihjaillut, että toinen lapsenlapsi olisi kaivattu. Minulle tämä asia on niin kipeä, ja pettyminen kuukausi toisensa jälkeen on saattanut minut suurten negatiivisten tunteiden äärelle. Pari kertaa on jopa pitänyt purra kieli vereslihalle jonkun tutun möläyttäessä jotakin typerää. Etten ole vastannut lieskat suusta lentäen. Tai jotakin vielä pahempaa.
Mutta jos pahaa, niin myöskin hyvää. Olen löytänyt mahtavia kohtalotovereita eräältä nettipalstalta. Kun en viitsi tuon siipparakkaan niskaan kaikkea tätä tuskaa, pettymystä ja ahdistusta kaataa. Samassa tilanteessa olevat naiset ymmärtävät jo puolesta lauseesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)