Ultrassa käyty

Kävimme tänään alkuraskauden ultrassa. Vatsaa nipisteli jännityksestä, kun Isämiehen kanssa kävelimme kohti klinikkaa. Meidän ei onneksi tarvinnut kauaa odotushoneessa odotella, kunnes kutsu tuli sisään. Ultrassa kaikki oli hyvin. Alkioita oli vain yksi. Pienen mitat vastasivat viikkoja ja pikkuruinen sydänkin sykki. Nyt voi olla rauhallisin mielin. Käymme vielä toisessa ultrassa kahden viikon päästä, jolloin varmistetaan pienen kasvavan normaalisti.

Kävin eilen ensimmäisessä neuvolassa. Siellä ei ollut oikeastaan muuta uutta kuin sikiöseulontojen muutos edellisestä kerrasta. Käyn verikokeessa omalla terveysasemalla rv:lla 10 ja sitten tulee kutsu erikseen np-ultraan. Ilokseni tässä raskaudessa minun ei tarvinne käydä kuin kerran sokerirasituksessa noin puolenvälin tienovilla. Synnytystapa-arviokin on tulossa, mutta naureskelin terveydenhoitajalle, että kun se tehdään viikolla 36+, että mahtaako tämä kakkonenkin olla maailmassa ennen sitä.

Olo on siedettävä. En ole VIELÄ joutunut oksentamaan, mutta jo pari kertaa on ollut lähellä. Pari kertaa olen joutunut jättämään ruuan kesken ja menemään pitkäkseen. 24/7 kuvotus on koko ajan läsnä ja pitää syödä parin tunnin välein, ettei kuvotus ylly. Palelen ihan älyttömästi (nytkin on kahdet housut ja kolme paitaa päällekäin).

Pitkä aika

Ar-ultra on ensi viikon tiistaina. Aika tuntuu matelevan sitä kohti. Etenkin nyt, kun makaan kotisohvalla lenssun kourissa.

Esikoisesta "tiesin" heti raskaustestin tehtyäni, että meille tulee tyttö. Tunne oli todella vahva heti alusta lähtien. Olen ihmetellytkin oloani nyt. Kun ny minulla ei ole mitään fiilistä siitä, kumpaa sukupuolta mahassa majaileva pikkuinen mahtaa olla. Mies jo vitsailikin, "siellä on kaksoset, yksi tyttö ja yksi poika".

Jalat maassa

Yritän tolkuttaa tuota otsikon tekstiä itselleni. Nyt on VASTA rv 5 + 0 ja ar-ultra on VASTA kahden viikon päästä. Ultra-aikaa varatessani puhelimeen vastannut kätilö onnitteli niin lämpöisellä äänellä ja sanoilla, että alkoi melkein itkettää.

Silti on vaikeaa pitää mieltä rauhaisana, kun tekisi mieli huutaa kaikille vastaantulijoille ääneen: meille tulee toinen lapsi! Että juuri meillä tärppäsi ensimmäisellä inseminaatiokerralla!! Kummasti se yli vuoden yritys painuu unholaan, kun nyt tuolla sydämen alla kasvaa joku.

Ar-ultraan asti haluan malttaa mieleni. Haluan kuulla, että pienellä ihmisenalulla on kaikki hyvin. Sitten voin iloita ja kertoa asiasta läheisimmille. 

Minusta tuntuu, että tämä raskaus ei mene samanlaisten vaaleanpunaisten silmälasien kanssa kuin ensimmäinen. Nyt tiedän, mikä kaikki voi mennä pieleen. Voidaanko meitä  todella siunata niin suurella onnella, että saisimme kaksi tervettä lasta? Tämä ajatus varjostaa iloani jatkuvasti. 

Haluan myös kysyä lääkäriltä, mikä todennäköisyys on sille, että kakkonenkin syntyy keskosena ja sille, että hänkin joudutaan ottamaan vatsasta pois leikkaamalla. Haluaisin NIIN kokea alatiesynnytyksen. Keskosuus on ihan ok. Niin "positiiviset" kokemukset esikoisen keskosuudesta on ollut. Mutta silti haluan tietää, mitkä ovat mahdollisuudet. 

Tiedän, että tämä raskaus tulee muullakin tavalla olemaan erilainen kuin ensimmäinen. Iltaisin ei ole mahdollista taaperon kanssa levätä niin paljon kuin häntä odottaessa. Raskausviikot vain vilistävät, eikä niihin pysty tai ehdi keskittymään samalla tavalla kuin esikoista odottaessa, jolloin olin koko ajan kartalla, mikä raskausviikko ja -päivä on menossa. Samalla työkiireet pitävät kiireisenä, eikä päivisin ehdi raskautta juuri miettiäkään. Hyvä niin.

+

Vuosi on nyt vaihtunut. Se vaihtui varsin eri merkeissä kuin mitä joulu. Tein ensimmäisen raskaustestin mökillä, jossa olimme viettämässä vuodenvaihdetta. Olin varautunut pettymykseen ja kun katsoin testiä, en nähnyt siinä mitään. Arvasin!, hoin päässäni. Vein sen laatikkoon. Jokin sisälläni kuitenkin sanoi "katso sitä vielä". Hetken päästä se piti kaivaa uudestaan esille ja haamuhan siellä näkyi. Ei mitään hailakanvaaleaa haamua, josta ei oikeasti ota selvää, vaan selkeä haamu. Matkaa selkeään plussaan oli vielä ja Isämies ei suostunut uskomaan haamua plussaksi.

Kotiuduttuamme uuden vuoden päivänä tein heti digitestin. Se näytti 1 - 2 viikkoa raskaana, kuten haamusta olin osannut odottaakin. Nyt Isämieskin uskoi, että raskaana sitä ollaan- Olo on samalla kertaa onnellinen, mutta myös epätodellinen ja epävarma. Olihan tämä "projekti kakkonen" kestänyt jo yli vuoden. Voiko olla, että juuri meillä tärppäsi inseminaation 10%:n todennäköisyydellä? Meneekö kaikki tälläkin kertaa yhtä hyvin kuin esikoista odottaessa? Miten esikoinen mahtaa ottaa pikkusisaruksensa vastaan? Entä jos vatsassa kasvaakin yhden sijasta kaksi? Miten voin raskausaikana? Yöt ovat tuntuneet näitä miettiessä kovin, kovin pitkiltä ja unessa vietetyt tunnit ovat korvautuneet ajatusten pörräämisellä.


Odotan kuin kuuta nousevaa alkuraskauden ultraa. Kun voisi edes soittaa nyt kiinni olevalle klinikalle, että saisi varattua ajan. Että tietäisi, milloin pääsemme kurkistamaan, mitä kohtuuni kuuluu. Alkuraskauden ultraan menen automaattisesti sen perusteella, että meille tehtiin inseminaatio. Neuvola-ajan sain jo varattua.

Viikkoja on kovin, kovin vähän, tänään 4+2. Yritän elää päivän kerrallaan. Lasken jo, milloin olen raskausviikolla 12. Mietin, joudunko kertomaan töissä raskaudesta jo sitä ennen, kun valtaisa turvotus on vallannut kehoni jo nyt. Osa siitä lienee joulun ja uuden vuoden syöpöttelyidenkin tulosta. Vatsa tuntuu aralta ja välillä vihloo. Tietyt hajut tekevät pahaa ja rinnat ovat kipeät. Kliseiset oireet siis.

Tyhjyyttä ja tunteettomuutta

Olo on tyhjä. En anna itselleni lupaa toivoa mitään. Toki takaraivossa pyörii ajatuksia, entä jos tästä kierrosta tärppäisi? Mutta en ole antanut itselleni lupaa ajatella mitään sen enempää. Tällä suojelen itseäni ja elän siksi päivän kerrallaan. En halua enää neljättätoista kertaa pudota korkealta. Tosin joka kerta putoaminen sattuu aina vain vähemmän, näihin pettymyksiin turtuu.

Joulutuskaa

Yritän olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Yksi terve lapsi, joka kasvaa ja kehittyy. Mutta. 

Mitä useampi yrityskerta on takana, sitä lähemmäs mielialani menevät lattianrakoa. En voi sille mitään, kun jo toinen joulu peräjälkeen kotiimme ei kuulu sitä kaivattua, toista plussaa, fiilis on kaikkea muuta kuin onnellinen ja iloinen.

Toisaalta yritän rauhoittaa mieltäni, miten paljon helpompaa elämä on, kun esikoinen on isompi, kun pikkusisarus syntyy. Ei tarvitse hommata sisarusrattaita, ei ole kuin yksi vaipatettava jne. Mutta nämä ovat sumutusta. Näillä yritän painaa negatiiviset tunteet pinnan alle ja rauhoittaa omaa mieltäni kaipuulta, tuskalta ja katkeruudelta. Koska en haluaisi katkeroitua, olla vereslihalla tämän asian vuoksi. Nyt ymmärrän, mitä raskautuneet lapsettomat sanovat tuntiessaan olonsa edelleen lapsettomaksi. Koska tämä kalvava tunne tuskin väistyy, vaikka raskaus alkaisikin.

Vaikka mielessäni on muitakin herkkiä asioita, esikoisen keskosuus, alatiesynnytyksen kokemattomuus, imetyksen epäonnistuminen, niin samalla mieleeni hiipii taas tuttavat omine kipuineen ja vastoinkäymisineen. Kenellä on takana kohtukuolema, kenellä nelihenkisen perheen molemmat vanhemmat sairastavat syöpää, tänään sai lukea lehdestä kadonneen pikkupojan hautuneen lumeen. Vielä kun tähän päälle laittaa kauniit, suomalaiset mollivoittoiset joululaulut, on kyynelten tulva väistämätön. 

Inssi takana

Mies kävi siis eilisaamuna antamassa simpat pestäviksi ja mä kävin lounastunnilla "hakemassa" ne. Simppojen laatu oli pesun jälkeen tosi hyvä. Eipä ole ennen lounastuntia tullut vietettyä lääkärin lavetilla jalat levällään  :-D Itse inssi ei tuntunut oikeastaan miltään. Sen jälkeen piti muutama minuutti pötkötellä pitkällään ja juttelimme lääkärin kanssa niitä näitä.  Molemmissa munasarjoissa oli yksi iso folli puhkeamassa. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että kun inssin todennäköisyys on meidänikäisillä 10 - 15%, että siihen vielä kaksoset päälle, niin päästään TODELLA pieniin todennäköisyyksiin. Mutta kieltämättä nielaisin aika isosti, kun kuulin noista folleista. Ei ihmekään, että on ollut aikamoisia oviskipuja tässä muutamana päivänä.

Minulle oli yllätys, että inssin todennäköisyys on noinkin pieni. Samalla yritän kuitenkin olla optimisti, että joka kymmenennellä tärppää.

Nyt vain sitten o-d-o-t-e-l-l-a-a-n, jossa mä olen oikeasti maailman huonoin. Toivon, että saisin antaa loppiaisena synttäreitään viettävälle siipalle plussatestin synttärilahjaksi, mutta olen tosi realisti. Tämä oli vasta eka inssi ja jotenkin musta tuntuu, että joudumme tarpomaan tätä hoitojen tietä vielä tovin, ennen kuin tärppää. En aio rakennella pilvilinnoja tai toivoa suuria, vaan pysytellä realistina. Eipä tule sitten niin kovaa pudotusta, jos/ kun menkat taas alkavat.