Eräällä lapsiaiheisella foorumilla on käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä lapsettomuus voi parhaimmillaan/ pahimmillaan olla.
Itse näen asian niin, ettei kärsimys jalosta kenestäkään parempaa ihmistä. En millään jaksa uskoa, että vaikka minulta olisi jäänyt syömishäiriö tai avioliitto hengenvaarallisesti väkivaltaisen (kirjaimellisesti) narsistin kanssa kokematta, olisin yhtään huonompi ihminen kuin tänä päivänä. Toki mm. edellä mainitut asiat ovat saaneet minut pohtimaan asioita syvällisemmin kuin olisin ehkä muuten tehnyt. Mutta samalla ne ovat tehneet sieluuni niin syviä haavoja, etteivät ne parannu ehkä koskaan.
Vaikeudet toki voivat avata silmät elämän haavoittuvuudelle ja ennakoimattomuudelle, mutta etenkin sieluun käyvä ja iholle tuleva ilmiö nimeltä lapsettomuus tuo mukanaan myös niin paljon negatiivisia lieveilmiöitä (mm. itseensä kohdistuvat negatiiviset tunteet, parisuhdeongelmat, maailma näyttää harmaalta), että se syö tieltään kaikki mahdolliset silmien avautumisen ansiosta syntyneet hyödyt.
Lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden yhdistäminen fatalistiseen ajattelutapaan aiheuttaa ainoastaan kehäpäätelmiä, joissa syyllinen löytyy peilistä ja jos jossain vaiheessa sortuu ajattelemaan, että on jollain tasolla ansainnut lapsettomuuden tai se on tarpeellinen etappi omassa matkalla Parempaan äitiyteen™, niin se on loppumaton itseinhon suo.
Eli ei, lapsettomuus ei mielestäni tee kenestäkään parempaa ihmistä tai vanhempaa. Se koskee. Sieluun ja sydämeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän käynnistäsi kommenttia. Arvostaisin sitä kovin!