Tyhjyyttä ja tunteettomuutta

Olo on tyhjä. En anna itselleni lupaa toivoa mitään. Toki takaraivossa pyörii ajatuksia, entä jos tästä kierrosta tärppäisi? Mutta en ole antanut itselleni lupaa ajatella mitään sen enempää. Tällä suojelen itseäni ja elän siksi päivän kerrallaan. En halua enää neljättätoista kertaa pudota korkealta. Tosin joka kerta putoaminen sattuu aina vain vähemmän, näihin pettymyksiin turtuu.

Joulutuskaa

Yritän olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Yksi terve lapsi, joka kasvaa ja kehittyy. Mutta. 

Mitä useampi yrityskerta on takana, sitä lähemmäs mielialani menevät lattianrakoa. En voi sille mitään, kun jo toinen joulu peräjälkeen kotiimme ei kuulu sitä kaivattua, toista plussaa, fiilis on kaikkea muuta kuin onnellinen ja iloinen.

Toisaalta yritän rauhoittaa mieltäni, miten paljon helpompaa elämä on, kun esikoinen on isompi, kun pikkusisarus syntyy. Ei tarvitse hommata sisarusrattaita, ei ole kuin yksi vaipatettava jne. Mutta nämä ovat sumutusta. Näillä yritän painaa negatiiviset tunteet pinnan alle ja rauhoittaa omaa mieltäni kaipuulta, tuskalta ja katkeruudelta. Koska en haluaisi katkeroitua, olla vereslihalla tämän asian vuoksi. Nyt ymmärrän, mitä raskautuneet lapsettomat sanovat tuntiessaan olonsa edelleen lapsettomaksi. Koska tämä kalvava tunne tuskin väistyy, vaikka raskaus alkaisikin.

Vaikka mielessäni on muitakin herkkiä asioita, esikoisen keskosuus, alatiesynnytyksen kokemattomuus, imetyksen epäonnistuminen, niin samalla mieleeni hiipii taas tuttavat omine kipuineen ja vastoinkäymisineen. Kenellä on takana kohtukuolema, kenellä nelihenkisen perheen molemmat vanhemmat sairastavat syöpää, tänään sai lukea lehdestä kadonneen pikkupojan hautuneen lumeen. Vielä kun tähän päälle laittaa kauniit, suomalaiset mollivoittoiset joululaulut, on kyynelten tulva väistämätön. 

Inssi takana

Mies kävi siis eilisaamuna antamassa simpat pestäviksi ja mä kävin lounastunnilla "hakemassa" ne. Simppojen laatu oli pesun jälkeen tosi hyvä. Eipä ole ennen lounastuntia tullut vietettyä lääkärin lavetilla jalat levällään  :-D Itse inssi ei tuntunut oikeastaan miltään. Sen jälkeen piti muutama minuutti pötkötellä pitkällään ja juttelimme lääkärin kanssa niitä näitä.  Molemmissa munasarjoissa oli yksi iso folli puhkeamassa. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että kun inssin todennäköisyys on meidänikäisillä 10 - 15%, että siihen vielä kaksoset päälle, niin päästään TODELLA pieniin todennäköisyyksiin. Mutta kieltämättä nielaisin aika isosti, kun kuulin noista folleista. Ei ihmekään, että on ollut aikamoisia oviskipuja tässä muutamana päivänä.

Minulle oli yllätys, että inssin todennäköisyys on noinkin pieni. Samalla yritän kuitenkin olla optimisti, että joka kymmenennellä tärppää.

Nyt vain sitten o-d-o-t-e-l-l-a-a-n, jossa mä olen oikeasti maailman huonoin. Toivon, että saisin antaa loppiaisena synttäreitään viettävälle siipalle plussatestin synttärilahjaksi, mutta olen tosi realisti. Tämä oli vasta eka inssi ja jotenkin musta tuntuu, että joudumme tarpomaan tätä hoitojen tietä vielä tovin, ennen kuin tärppää. En aio rakennella pilvilinnoja tai toivoa suuria, vaan pysytellä realistina. Eipä tule sitten niin kovaa pudotusta, jos/ kun menkat taas alkavat.

The Päivä

Tänään ovistesti hymyili aamulla kauniisti. Heti alkoi sydän hakata. Mies vei juuri simpat pestäväksi ja minä sain varattua lääkärille ajan ekaa inssiä varten. Sanon ekaa, koska minulla on vahva tunne, ettei tämä eka inssi tuo vielä meille kaivattua onnea, vaan joudumme jatkamaan hoitojen tietä pidemmälle.

Tästä on kyllä romanttisuus kaukana. Mies käy ruikkaisemassa purkkiin aamulla. Tänään lounastunti sujuu eri merkeissä kuin normaalisti. Harvemmin sitä lounastunnilla levittelee jalkojaan :-D Sitten jännätään pari viikkoa. Oikeasti JÄNNITTÄÄ.

Eilen olin ihan järkyttävän väsynyt. Menin nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Oli pakko, kun enää eivät pysyneet silmäluomet auki. Kai tämän syksyn työhaipakka, sairastetut lenssut ja tämä hoitojännitys vievät veronsa ja olen tavallistakin väsyneempi.

Oi, oviskivut

Aiemmin elämässäni minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä ovat ovis- tai menkkakivut.

Synnytyksen jälkeen jotakin on muuttunut. Oviksen aikaan turpoan, alavatsa on ihan kireä ja turvonnut. Aikamoiset kivut ovat seuranani jo useampana päivänä ennen ovista. Ah, ihanaa. Kun joutuu miettimään useampan päivänä, mittä pukee päälle, etteivät vaatteet kiristä tai purista. Ilman särkylääkkeitä kärvistely on aikamoista, kun alavatsassa tuntuu puukotuksen kaltaisia kramppeja, jotka pahimmillaan salpaavat hengityksen.

Sama on menkkojen kanssa. Kiitän onneani, että sain elää ilman menkka/ovisjomoja 35 vuotta. Nyt ne sitten ovat seuranani.

Sanalyhenteitä

Takana on HSSG eli munatorvien aukiolotutkimus. Ei ollut ollenkaan niin kamalaa, mitä olin pelännyt. Turhaan valvoin pari yötä tutkimusta jännittäessä. Otin pari särkylääkenappia naamaan ennen tutkimukseen lähtöä. Pikkaisen kohdussa oleva ilmapallo nipisti, mutta ei edes kuukautiskipujen verran. Tulos oli hyvä. Molemmat torvet ovat kauniisti auki ja kohdussakin näyttää kaikki hyvältä.

Tutkimuksen jälkeen istuimme lääkärin kanssa alas tekemään sotasuunnitelmaa. Hän ehdotti, että ensi viikolla tehdään ensimmäinen IUI eli inseminaatio. Mun ovis kun ajoittuu ensi viikolle. Heti, kun testi hymyilee kauniisti, siippaseni menee antamaan simppanäytteen. Se pestään ja vain parhaat yksilöt ruiskutetaan paria tuntia myöhemmin kohtuuni. Jos inssi ei toimi, sitä kokeillaan vielä kaksi kertaa lisää. Jos tällöinkään ei tärppi käy, siirrytään IVF:n eli koeputkihedelmöitykseen.

Nyt on tosi hyvä mieli. VIHDOIN jotakin alkaa tapahtua. Nyt voin iloisella jännityksellä odottaa ensi viikkoa.

Jännittää

Olen yrittänyt olla rennoin mielin huomista munatorvien aukiolotutkimusta odotellessa, mutta... Ehkä näytän ulkoisesti rauhalliselta, mutta sisällä kuohuu. Sen tiedän, että jos kiinnikkeitä ei ole ja tuubat ovat auki, niin sitten tutkimuksen ei pitäisi sattua enempää kuin menkkakivut. Mutta JOS jompaakumpaa edellämainittua sattuukin olemaan, kivut voivat olla infernaaliset. Onneksi mies lähtee mukaan. Hänen läsnäolonsa helpottaa ja rentouttaa.

Samalla mietin, mitä sitten, jos tuubat ovatkin tukossa?

Tutkimuksen jälkeen on koonnin aika. Huomenna saamme tietää tulokset kaikista verikokeistani. Sen jälkeen voimme puhua lääkärin kanssa jatkosta. Miten etenemme, ja mikä on ennuste. Tuntuu tosi hyvältä saada vastauksia vihdoin, jonka perusteella voi alkaa suunnitella tulevaa.

Hyviä ja huonoja uutisia

Ehdin jo iloita, että tämän vuoden veronpalautuksilla ostan uudet prillit. Tämä leidi kun on sen verran likinäköinen, että uudet lasit maksavat helposti yli 500€:a. No, uusien lasien hankinta menee hamaan tulevaisuuteen, kun koko summa uppoaa tutkimuksiin.

Menkat alkoivat vihdoin eilen. Ei sitä tuhrua kestänytkään kuin... viisi vai kuusi päivää. Äh! Harmittaa. En ole koskaan ennen esikoista kärsinyt kuukautiskivuista, mutta ah, mitkä ihanat krampit, vatsanväänteet ja ylitoimiva vatsa ovatkaan nyt olleet ilonani pari päivää. Kun tuhrua kestää noin kauan, eivät menkat kestä kuin päivän - kaksi. Kun eihän siellä ole juuri mitään vuodettavaakaan. Siispä joudun onneksi kärsimään noista kivuista vain pari päivää.

Siinä huonot uutiset. Täti siis tuli kylään harhautusyrityksistä huolimatta.

Hyvät uutiset ovat, että nyt, kun menkat ovat päällä, ensi viikolla pääsen sitten aukkariin. Vähän jännittää jo nyt, miten se menee ja mikä tulos mahtaa olla. Etenkin, kun minulla on tiedossa aika tiukka työpäivä heti aukkarin jatkeeksi. Sitten pääsemme tekemään saatujen tulosten pohjalta (labrat + aukkari) toimintastrategiaa lääkärin kanssa.

En ymmärrä kroppaani

Mulla ei ole nyt haisuakaan, mitä mun kropassa tapahtuu. Tekstissä on eritekuvausta. Skippaa, jos ällöttää.

Toissapäivänä alkoi tuhruvuoto. Tuli sellaista tosi tummaa, vähäistä vuotoa. Mukana oli ällöttäviä hyytymiä. Eilen tuli kirkkaanpunaista vuotoa ja pieniä menkkakipuja. Tänään ei mitään. Ei minkäänmoista vuotoa. Todella omituista. Aiemmissa kierroissa tuhrua on kestänyt pari päivää ja sitten ovat alkaneet menkat. Mitä ihmettä nyt tapahtuu?

Päähän ottaa

Ihan kuin ei uusineessa vatsahaavassa olisi tarpeeksi, tänään (kp24) alkoi tuhruvuoto. Sitä on nyt ollut kohta puolisen vuotta ennen jokaisia menkkoja. Pahimmillaan se on alkanut viisi päivää ennen menkkoja, "parhaimmillaan" vain kaksi päivää ennen. Sitten ne "menkat" kestävät päivän - puolitoista. Eihän tuosta minilimakalvosta paljoa vuodettavaa riitäkään, mutta eikö voisi olla vaikka kaksi kunnollista vuotopäivää, ja tuhrut jäädä kokonaan pois? Alkaisi edes ne menkat, kun raskautta kerran ei saa alulle. Harmittaa kuin käpynsä hukannutta oravaa.

Ensi viikolla lienee sitten edessä vikat verikokeet ja aukiolotutkimus. Oltaisiin vain siellä asti!

Usko ja odota

En ole tähänastisessa elämässäni saanut kuin yhden asian helpolla. Esikoinen sai alkunsa lähes vahingossa. Kaiken muun eteen olen joutunut tekemään töitä, pitkään, kärsivällisesti, unelmiini uskoen, jopa vuosia odottaen.

Jotenkin nämä uutiset, että toinen lapsi ei välttämättä saakaan alkuaan kovin helposti, eivät yllätä minua laisinkaan. Tämäkin asia laittaa uskoni ja kärsivällisyyteni koetukselle.

En pelkää tutkimuksia enkä hoitoja. Tämä johtunee osittain varmasti siitä, että faktatietoa on taskussa jo nyt aika paljon. Olen nimittäin aiemmassa elämässäni työskennellyt lapsettomien kanssa parin vuoden ajan ja tällöin tuli tutustuttua nykyaikaisiin hoitoihin. Ja kuten siippani sanoi: ihan sama, vaikka lapsi saisi alkunsa koeputkessa, yhtä rakastettu hän on kuin esikoisemme. Niin totta.

Lähinnä odotan tutkimusten lopputulosta. Kävin verikokeissa maanantaina, ensi viikolla lienee edessä lisää veriputkien täyttämistä sekä transvaginaalinen sonosalpingografia eli suomeksi munatorvien aukiolotutkimus. Kun saamme kaikki tulokset, voimme keskustella lääkärin kanssa jatkosta. Mutta päivät menevät niiiin hitaasti (nyt kp23).

Huonoja uutisia

Eilen posti kantoi kotiin simppatestin lausunnon. Mies oli ymmärtänyt puhelimessa kuullun lausunnon vähän väärin. Liikkuvia siittiöitä on paljon, mutta vain 2% niistä on normaaleja. Diagnoosina teratozoospermia. Lääkäri sanoi, että tuokin riittää. Jos ihme käy, luomuraskaus VOI alkaa, jos mussa kaikki ok.

Tänään ultrassa selvisi, että ovis on ollut kp 13 - 14, kuten olot kertoivatkin. Ilmeisesti hormonipiikki on ollut sen verran nopea, ettei tallentunut (liuska)ovistestiin. MUTTA mun limis on aika ohut (tänään kp 16 vain 5,3mm). Käyn ensi viikolla verikokeissa, jossa katsotaan progesteroni, prolaktiini ja anti-muller -hormoni. Sit menkkojen alettua käyn vielä uudestaan antamassa uuden näytteen follikkelia stimuloivan ja luteinisoivan hormonin tilanteen selvittämiseksi. Sit onkin tuubien aukiolotutkimus edessä. Hyvä olo, että asiat etenevät, mutta alan henkisesti haudata toivetta saada toista lasta luomusti.

Ultrattavaksi

Soitin tänään klinikalle. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei minun kannatakaan suoraan mennä verikokeisiin. Sen sijaan menen huomenna ultrattavaksi, jotta nähdään, ovuloinko tässä kierrossa vai en. Ovisoireet olivat hyvinkin selvät, mutta plussaa ei piirtynyt liuskatestiin, vaikka kiltisti testasin joka päivä kp:t 9 - 16. Huomenna se sitten selviää. Jännittää jo nyt.

Hyviä tuloksia, mutta...

Miehen simppatestin tulokset saapuivat eilen. Simppojen määrä kaksin - miltei kolminkertainen keskivertoon verrattuna. Priimaluokan uijia oli vain kaksi prosenttia, joka taas on keskimääräistä vähemmän. Mutta lääkärin mukaan se ei haittaa, kun kokonaismäärä näyttää niin hyvältä. Jotenkin tiesin jo ennalta, että miehen puolella kaikki on kunnossa. Eilinen tulos vain vahvisti tuntemukseni todeksi.

Itse tuskailen ovistestien kanssa. Testi on näyttänyt hailuraa viivaa nyt viisi päivää (nyt kp15). Olen testannut kp10:stä lähtien (kuten lääkäri käski, ettei ovis mene ohi). Joka päivä testiviiva on ilmestynyt tikkuun, mutta ei kontrolliviivaa vahvempana. Kropan olotiloista päätellen arvelisin oviksen olleen 13 - 14 päivän tienovilla, mutta jos testi ei sitä näytä, niin...? Voihan olla, että ovis on vasta tuloillaan. Kahdessa edellisessä kierrossa kun vahva viiva pärähti vasta kp17. Olisi hyvä, että se viiva tulisi, kun sen jälkeen mun pitäisi varata aika verikokeisiin (progesteroni, prolaktiini ja anti-muller -hormoni). Viikko sitten oikeassa munasarjassa oli komea folli (18 mm) ja limiskin näytti hyvältä (6,5mm), mutta nyt mietin, ovuloinko?

Minulla on tiettyjä epäilyksiä siitä, mikä mahtaisi olla vialla. Pidän sormet ristissä, että kun saamme ennen joulua tulokset, ovat ne toivomani kaltaiset. Toivon kuulevani, että syy raskautumattomuuteen on löydetty ja asialle voi tehdä jotakin. Pahin mahdollinen uutinen on, että kaikki on kunnossa, mutta silti raskaus ei ala. Koska silloin asialle ei voi tehdä muuta kuin odottaa. Ja siinä olen maailman huonoin.

Puolesta ja vastaan

Eräällä lapsiaiheisella foorumilla on käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä lapsettomuus voi parhaimmillaan/ pahimmillaan olla.

Itse näen asian niin, ettei kärsimys jalosta kenestäkään parempaa ihmistä. En millään jaksa uskoa, että vaikka minulta olisi jäänyt syömishäiriö tai avioliitto hengenvaarallisesti väkivaltaisen (kirjaimellisesti) narsistin kanssa kokematta, olisin yhtään huonompi ihminen kuin tänä päivänä. Toki mm. edellä mainitut asiat ovat saaneet minut pohtimaan asioita syvällisemmin kuin olisin ehkä muuten tehnyt. Mutta samalla ne ovat tehneet sieluuni niin syviä haavoja, etteivät ne parannu ehkä koskaan.

Vaikeudet toki voivat avata silmät elämän haavoittuvuudelle ja ennakoimattomuudelle, mutta etenkin sieluun käyvä ja iholle tuleva ilmiö nimeltä lapsettomuus tuo mukanaan myös niin paljon negatiivisia lieveilmiöitä (mm. itseensä kohdistuvat negatiiviset tunteet, parisuhdeongelmat, maailma näyttää harmaalta), että se syö tieltään kaikki mahdolliset silmien avautumisen ansiosta syntyneet hyödyt.

Lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden yhdistäminen fatalistiseen ajattelutapaan aiheuttaa ainoastaan kehäpäätelmiä, joissa syyllinen löytyy peilistä ja jos jossain vaiheessa sortuu ajattelemaan, että on jollain tasolla ansainnut lapsettomuuden tai se on tarpeellinen etappi omassa matkalla Parempaan äitiyteen™, niin se on loppumaton itseinhon suo.

Eli ei, lapsettomuus ei mielestäni tee kenestäkään parempaa ihmistä tai vanhempaa. Se koskee. Sieluun ja sydämeen.

Elämä jatkuu

Viimeisin postaukseni tänne on kesältä. Sittemmin kirjoitteluun on tullut neljän kuukauden tauko, elämä on silti netin ulkopuolella jatkunut.

Pari päivää sitten oli pillereiden lopetuksen vuosipäivä. Vuosi ilman ainuttakaan positiivista testiä tai edes raskausoireita. Surettaa, harmittaa, vatuttaa. Siippani on koko syksyn saanut kuunnella suruani siitä, että meille ei mm. ahkerasta yrityksestä, vitamiinilisistä, ovulaatiotesteistä, punaviinistä, laihdutuksesta huolimatta ole tullut sitä kaivattua plussaa testiin.

Siippani soitti pari viikkoa sitten Graviditakseen ja tällä viikolla kävimme Kari Ratsulan vastaanotolla ensimmäisen kerran. Nyt tuntuu siltä, että EHKÄ saamme tietää edes syyn, miksei raskaus ala. Ja EHKÄ asiaan voidaan jollakin tapaa vaikuttaa. Simppanäyte on jo analysoitavana ja minä menen verikokeisiin ovulaation jälkeen.

Siippa oli vähän järkyttynyt, millä tarkkuudella seksielämäämme syynättiin vastaanotolla. Ja se, että hän "joutui" antamaan simppanäytteen jo ekalla käyntikerralla. Ja että hänetkin tutkittiin, siis sukuelimet tarkastettiin myös ulkoisesti. Itselleni nuo tutkimukset ovat tuttuja, kun olen aiemmassa elämässäni työskennellyt lapsettomien kanssa ja tiedän, mitä tutkimukset ja hoidot ovat.

Mutta sen sanominen ääneen, että me olemme sekundäärisesti lapsettomia, on TODELLA vaikeaa. Kukaan lähipiiristämme ei vielä tiedä asiasta. Äitini on vihjaillut, että toinen lapsenlapsi olisi kaivattu. Minulle tämä asia on niin kipeä, ja pettyminen kuukausi toisensa jälkeen on saattanut minut suurten negatiivisten tunteiden äärelle. Pari kertaa on jopa pitänyt purra kieli vereslihalle jonkun tutun möläyttäessä jotakin typerää. Etten ole vastannut lieskat suusta lentäen. Tai jotakin vielä pahempaa.

Mutta jos pahaa, niin myöskin hyvää. Olen löytänyt mahtavia kohtalotovereita eräältä nettipalstalta. Kun en viitsi tuon siipparakkaan niskaan kaikkea tätä tuskaa, pettymystä ja ahdistusta kaataa. Samassa tilanteessa olevat naiset ymmärtävät jo puolesta lauseesta.

Nega, täti hukassa

Teki ihan hyvää pysytellä monta päivää pois koneen äärestä. Se ei siltikään saanut ajatuksia pois tästä projektista. Etenkin, kun kp28 lähestyi (tosin tuskastuttavan hitaasti). Tänään on SE päivä. Aamulla tein testin. Selkeä nega, ei edes haamun haamua. Höh. Kylläpä masentaa, v*tuttaa ja ottaa päähän. Etenkin tuon rakkaan miehen puolesta, jolle pettymys on vähintään yhtä kova. Hänen vauvakuumeensa on melkein kovempaa sorttia kuin omani. Silti tätiä ei näy, eikä tuntemuksia siihen suuntaan ole. Missä luuraat, tätiseni? Tule nyt kylään, kun et suostunut eksymään sinne mökkimetsäänkään.

Hengissä

Viikonloppu sujui neiti yksiveen synttäreitä juhliessa. Tai no, juhlat olivat oikeana päivänä lauantaina ja perjantai olikin piiiitkä päivä. Tuli leivottua ja siivottua urakalla. Onneksi äitini oli täällä lisäkäsiparina viihdyttämässä pikkuihmistä, niin mamma sai rauhassa hyysätä keittiössä.

Sinänsä onni, että oli nuo synttärit. Ei ole kerta kaikkiaan ehtinyt pyöritellä tätä projekti kakkosta päässään koko ajan. Ainakin mulla se tuppaa tunkemaan pääkoppaan kaikkina vapaina hetkinä. Tänään olen kp20. Vielä reilu viikko ja sitten voi tehdä testin, jos täti ei sitä ennen kurvaa paikalle. Toivottavasti ei, vaan isämiehen uni olisi ollut enneuni. Tuntemuksia kropassa on, mutta en luota niihin yhtään. Ettei sitten tulisi isoa ja korkeaa pudotusta, jos täti tuleekin. Näin kun on kahdessa aiemmassa kierrossa tapahtunut, enkä halua enää sitä.

Isä toivoo

Tänä aamuna mies tuli tavallistakin hövelimpi ilme aamulla vastaan, kun tämä mörökölli kaivautui sängystä. Kysyin heti, että mikäs noin hymyilyttää? Mies otti syliinsä ja sanoi nähneensä unta, että kerroin olevani raskaana. Ollapa niin parin viikon päästä.

Ovisaika on nyt hyödynnetty (vaikka en tiedä, tapahtuiko sitä tai jos tapahtui, niin milloin, koska en tehnyt ovistestiä enää sen kp13:n negan jälkeen, ehkä parempi niin). Kaksi päivää oli aika hervottomia tuntemuksia toisen munasarjan kohdalla. Mietin, oireileeko vanha kysta siellä vai saiko vahva e-vitamiini, raskausvitamiinit ja greippimehu jotakin tuollaista aikaiseksi.

No, nyt alkaa ne pisimmät päivät, piinaviikot. Kaksi viikkoa pitäisi jaksaa odotella. Onneksi ensi viikolla alkaa isämiehen loma, niin ei ehdi tätä asiaa pyöritellä päässänsä.

Testit?

Heipparallaa kellontarkka kierto! Tänään olisi pitänyt ovistestiin pärähtää plussa, mutta Davidin pilipali-halpistestiin tuli haamu ja CB:n digiin nega. Äh. Ehkä juhannuksen valvominen (kiitos hampovan vuosikkaan) myöhentää ovista. Ovistuntemuksia on kyllä. Toista munasarjaa nippailee koko ajan (syynä voi olla myös siellä majaileva kystakin) ja limoja on havaittu. Tarkempia yksityiskohtia en kuitenkaan ala kirjaamaan ylös. ;-)

Nyt mennään sitten tämä kierto ilman ovistestejä, kun en noihin Davidin testeihin luota yhtään ja aamuinen CB oli pakkauksen viimeinen. Ehkä parempikin näin. Että mennään mutu- ja fiilispohjalta, eikä mitään testiä tuijottamalla.

Tunnehäröjä

Mulla on ollut ihme tunnehäröjä. Viime viikonloppuna porasin miehen kummitytön rippijuhlissa kuin vesiputous. Sama tuli eilen erästä minulle tärkeää kappaletta kuunnellessa. Jos en paremmin tietäisi, niin luulisin olevani raskaana. Taitaa vähän hormonit heitellä tätä tyttöä... Saas nähdä, mikä tunnemyrsky sitten iskee, kun tämä projekti päätyy plussaukseen.

Nyt kuitenkin mökille viettämään juhannusta. Sunnuntaina on kp12, joten otan varmuuden vuoksi ovistestit mukaan.

Kiirettä

Kun elämässä tapahtuu, ja on aktiviteettia, ei ehdi tätä projektia koko hereilläoloaikaa miettiä. Se tekee hyvää. Sitten, kun tulen menoista kotiin ja laitan kotioven takanani kiinni, alkaa taas sama levy pyöriä päässä. On se kumma, miten sitä jankkaakin yhtä ja samaa asiaa vain eri kulmista ja eri fiiliksillä päivästä riippuen.

Nyt meillä on mökkijuhannus tiedossa. Odotan niin, että pääsemme nauttimaan mökin rauhasta, grillailusta, ulkoilusta, saunomisesta, kenties kalassa käymisestäkin. Anoppi oli kuulemma äsken ostamassa minulle jotakin erikoissiidereitä juhannusta varten. Toisaalta, on siinä raskaudettomuudessakin puolensa ;-P

Ensi viikolla on ovulaation aika taasen. Pitää alkaa tikuttaa sitä sunnuntaina ja yrittää hyödyntää paremmin kuin viime kuussa (kiitos vatsataudin).

Toiveikkuutta ja tuskaa

Olen yrittnyt pysytellä vähän taaempana mammafoorumilta. Mutta kun kone on meidän perheessä auki käytännössä koko hereilläoloajan, väistämättä tulee eksyttyä sinnekin. Olen yrittänyt paeta kaikkea siellä tapetilla olevaa; toisten plussauksia, odotuspuolen kuulumisia, omia kiertopäiviä sekä yrityskiertoja, omia ajatuksia tästä kaikesta, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, elämää vauvahaaveilun ympärillä.


Jotenkin niiden ihmisten raskaudet, jotka tunnen livenä, eivät tunnu pahalta, vaan voin oikeasti iloita heidän puolestaan. Mutta miten tuiki tuntemattomien ihmisten ilo tuntuu minusta pahalta? Etenkin, jos tärppää yrityskierrosta yksi. Myönnän, olen ensimmäistä kertaa elämässäni kateellinen siitä, ettei minulla ole kasvavaa vauvavatsaa. Samalla yritän tolkuttaa itselleni, että nyt mennään vasta yk4:ssa. Monet, monet ovat yrittäneet vähintään puoli vuotta, monet paaaljon pidempäänkin. Mutta kun perusluonteeni on tämä, kärsimätön ja malttamaton. Kaiken pitäisi tapahtua just eikä melkein. Mutta tosi koville tämä ottaa, kun ei yhtään tiedä, milloin raskautuu vai onnistuuko raskautumaan. Tapahtuuko se ensi kierrossa, sitä seuraavassa, puolen vuoden päästä. Olotilaa helpottaisi kummasti se, jos joku kertoisi, että uusi raskaus tärppää silloin ja silloin ja uutta vauvaa saisimme odottaa saapuvaksi xx.xx.2013.

Täti ei osaa päättää

Tänään mennään kp3:ssa. Tai en mä tiedä. Toissapäivänä tuli vuotoa. Eilen ei. Tänään tuli taas reilummin. En mä enää tiedä, missä mennään ja millä päivillä. Äh. Pitäisikö kiertopäivät laskea tuosta toissapäivänä alkaneesta vuodosta tai vasta tästä päivästä? En mä tiedä.

Nyt on kaapissa e-vitamiinia, raskausvitamiineja ja greippimehua. Niillä mennään tämä kierto. Mietin, avaisinko oviksen jälkeen pullon punkkua ja joisin sen "terveysannoksen", puoli desiä illassa. Hmm, pitää miettiä.

Hätähousu testaa

Tänään on kp26. Hätähousua polttelivat kaapissa olevat herkät testit. Testi tuli tehtyä ja selkeää negaahan se näytti. Ei haamun haamua, vaikka oireiden perusteella olin ajatellut, että haamunen sieltä voisi tulla. Toiveajattelua. Nyt ketuttaa. Urakalla. Ei niinkään sureta, mutta ketuttaa. Tulisi nyt se täti, että päästäisiin seuraavaan kiertoon.

Oireita vai ei?

On se jännä, miten tässä vaiheessa kiertoa kuuntelee kroppaansa Dumbon kokoisin korvin. Jokaista "oiretta" ajattelee, "onko tämä nyt merkki, että olisi tärpännyt?". Kunpa jaksaisin unohtaa nuo oireiden tuijottelut hetkeksi, ensi viikolla pääsee sitten testaamaan. Raskaustestitkin tipahtivat sopivasti laatikosta eilen. Mietin vaan, että mikä päivä noilla herkillä testeillä testaisi? Päivää ennen menkkojen odotettua alkamispäivää kenties?

Tässä kierrossa olen ollut erityisen onnellinen siitä, että tuhruvuotoa ei ole aiempien kiertojen tapaan ollut laisinkaan. No, vielähän se ehtii ja pessimisti ei pety. Ei vaan, olen ollut asiasta todella onnellinen. Jos ei tärppäisikään, kroppa alkaa olla toipunut pillereistä. Jei.

Testejä tilaukseen

Siivosin juuri kylppärin kaappia ja tajusin, ettei mulla ole enää yhtään raskaustestiä kotona. Niinpä hakeuduin tuttuun verkkoputiikkiin ja sieltä kotiutin neljä testiä. Toivottavasti noita kaikkia ei edes tarvittaisi. Tai ei tarvitsisi tilata lisää. Toivoa on. Tänään kp 20 ja yritän olla rauhallisin mielin vielä viikon.

Nyt ei ole onneksi tuhrua näkynyt.

Vuotoa ja pahaa oloa

Ei se mun vatsaoireilu ollutkaan mikään ruokamyrkytys, vaan jonkin sortin vatsaflunssa. Vaikkei minun tarvinnutkaan (Luojalle kiitos) oksentaa kuin kahdesti, vatsa on ollut koko loppuviikon sekaisin ja pystyssä olo on ollut aika haastavaa huimauksen vuoksi. Ei kiva.

Ovista päästiin kyllä (testin mukaan) vuorokautta ennen hyödyntämään, mutta olen nyt realisti. En usko, että tämän pöpön takia mitään kiinnittyy. Sitten eilen tuli ihan kirkkaanpunaista verta. Se saattaa olla ovisvuotoa, tiedä sitten. Mutta vähän säikähdin, koska veri oli kirkasta, ei sellaista kuukautisvuodon oloista ollenkaan. Nyt sitten piinaillaan.

Varaan heti elokuun alkuun ajan lääkärille, jos sitä ennen ei tärppää. Sen verran omituisilta minun mielestäni nämä tuhruvuodot vaikuttavat. Etenkin, kun niitä ei ole koskaan ennen ollut. Viime kierrossakin tuhrua oli viikon, mutta itse "menkat" kestivät vain päivän. Todella omituista.

Ruma sana

Tänään kp13 ja aamusella piirtyivät kauniit ovisplussat sekä liuska- että Clearbluen testiin. Mutta.

Viime yönä halasin useampaan otteeseen posliinia, minulle nousi kuume ja olo on vieläkin todella hutera. Että saas nähdä, päästäänkö tätä kiertoa edes hyödyntämään. Epäilen, että kyseessä ei ole vatsaflunssa, vaan jonkinsorttinen ruokamyrkytys. Kerpele!

Muuta ajateltavaaa

Vaikka tämä "projekti kakkonen" on mielessäni alituiseen, lasken kiertopäiviä ja jännään nettipalstalla kohtalotovereiden kanssa, niin nautin siitä, että elämässä tapahtuu muutakin. Sellaista, joka saa ajatukset tästä yhden ja saman asian pyörittämisestä pois. Edes hetkeksi. Se tekee päälle tosi hyvää, etteivät ajatukset koko ajan pyöri vain tämän yhden asian ympärillä.

Tänään jopa sanoin miehelle, että mennään terassille ottamaan yhdet kylmät juotavat, koska sitten, kun olen raskaana, saa kylmän siiderituopillisen unohtaa. Tämä kuulostaa nyt ihan siltä, että olisin jotenkin riippuvainen alkoholista tai kokisin, että on kauheaa, kun en voi juoda alkoholia raskaana ollessa. Asia ei ole laisinkaan näin. Minulle ei tehnyt laisinkaan tiukkaa olla raskausaikaa ilman alkoholia. Päinvastoin. Ja kun vauvan ollessa puolivuotias, ekan kerran nautin kolmasosalitran siiderin, mieheni piti saattaa minut huojuvin jaloin ja keitetyin spagettijaloin sänkyyn. Edelleen olen hiphiphei-kunnossa jo yhden siiderin jälkeen. Raskaus vei sen kaiken vähänkin viinapään, mitä minulla on koskaan ollut. :-D

Tänään mennään kiertopäivässä 10, ja ensi viikolla pitäisi ahkerasti yrittää hyödyntää ovista. Apuna on e-vitamiini, raskausvitamiinit ja greippimehu. Vähän jo nyt jännittää, vaikka testaamaan pääsee aikaisintaan reilun parin viikon päästä.

Kärsimätön kärsii

Juuri eilen puhuin erään henkilön kanssa, kuinka kärsimättömälle tämä "projekti kakkonen" on tosi haastava. Kun ei jaksaisi millään odottaa. Ensin ovista, sitten testaamista. Kun edes tietäisi, millä aikataululla sitä raskautuu, niin sekin helpottaisi tätä. Mä kun olen sitä tyyppiä, että jos deadline on ylihuomenna, mä teen projektin valmiiksi jo huomiseen mennessä.

Onneksi rakkaimpani on kärsivällisempää sorttia kuin minä. Hän jaksaa tsempata, kun mulla loppuu kärsivällisyys ja alan turhautua. Muistuttaa, että esikoinen on vasta vajaat 11kk vanha ja ettei meillä ole mihinkään kiire. Hän tosin sanoi, että jos asia (nuo tuhrut) mietityttävät, voin käydä lääkärissä tsekkauttamassa tilanteen. Hän puhui sinänsä asiaa, että varaan ajan vasta elokuulle. Siihen mennessä toivottavasti raskaudun. Jos en, niin sitten näkee useamman kierron ajalta, onko kierto mun mittapuulla normaali vai ei.

Kroppa sekaisin

Tulihan se täti. Tai näin ainakin luulin. Vuosin tasan päivän, sitten alkoi taas tuhruvuoto. Mä en ala! Aiemmin kiertoni oli kellontarkka. Lyhyt, selkeä, mutta kellontarkka. Nyt tuhruilen miten sattuu. Alkaa pinnaa kiristää. Mietin jo lääkäriajan varaamista, koska ei tämä ole ihan normaalia tuhruta päivät 19 - 21 ja sitten 24 - 28. Varmuuden vuoksi tein testinkin, vaikka tiesin tuloksen jo ennen sen piirtymistä ikkunaan.

Sain viikolla taas kuulla uuden raskausuutisen. Olen oikeasti onnellinen näiden plussanneiden puolesta, mutta NIIN kovin toivoisin meillekin testiin piirtyvän ne kaksi viivaa pettymyksen yhden sijaan. Postista tuli ilmoitus, että vehnänalkioöljykapselit olisivat haettavissa. Nyt niitä ja greippimehua kehiin. Toivoisimme niin tuolle tyttöselle pikkusisarusta.

Tulisi jo täti

Tänään on mun laskelmien mukaan kp28. Toissapäivänä alkoi tuhruvuoto. Se on sellaista ärsyttävää pientä, että pikkuhousunsuojaa tarvitsee, ja mukana on sellaisia pieniä hyytymiä. Tulisi nyt se täti kunnolla kylään, että pääsisi seuraavaan kiertoon.

Nega

Tein tänä aamuna sen herkän testin. En malttanut enää odottaa.

Kuten osasin tuhruvuodon perusteella odottaakin, selkeä negahan sieltä pärähti. Mutta kun osasin sitä odottaa, en pudonnut kovaa enkä korkealta, enkä anna tuloksen masentaa. Onneksi meillä on tuo yksi pieni päivänsäde. Ensin odottelen, että täti tulisi kylään ja sitten uusin kujein (vehnänalkioöljy ja greippimehu) uuteen kiertoon.

Pitkää päivää

Miten aika tuntuukin menevän nyt niin hitaasti? Aika tuntuu matelevan. Mutta niinhän se tuntuu tekevän aina, kun on jotakin odotettavaa. Tänään ollaan kp22. Vasta. Kaapissa kuumottee herkkiä raskaustestejä, jotka voisivat näyttää tulosta jo nyt, mutta yritän malttaa. Kun en haluaisi millään saada hoppunegaa. Ensi keskiviikkona sitten on testipäivä, ellei tylsä täti tule sitä ennen kylään.

En ymmärrä, miten tästä "projekti kakkosesta" on tullut näin iso juttu?

Ensin oikeasti ajattelin, että tjottaillaan vähän aikaa. No se vähän aikaa oli mulle se eka kuukausi. Sitten nettipuodista kotiutui ovulaatiotestejä. Nyt olen kääntymässä greippimehun ja vehnänalkioöljyn puoleen. Lasken, milloin suunnilleen olisi laskettu aika, jos tästä kierrosta tärppäisi. Mietin, millaiset tupla/sisarusrattaat tulevat ostoslistalle. Jos tulokas olisi poika, mitä uusia vaatteita pitäisi ostaa. Haikailen isompaa kämppää, jotta molemmille lapsille olisi oma huone.

Äh, kun tulisi edes ensin se plussa!!

Paluu arkeen

Kävimme perheenä reissaamassa länsinaapurissa. Teki hyvää päästä kotiympyröistä vähän muualle. Tosin vähän jännitti lähteä reissuun, kun tyttö oli juuri parantunut vauvarokosta, mutta kaikki meni hyvin. Itse tosin lähdin reissuun kaktus kurkussa ja vähän lämpöilevänä, nyt on tuliaisiksi viskibasso ja hirveä yskä.

Laivalla piti toki käydä syömässä buffetissa. Mikä oudointa, rrrrakastan kaloja (etenkin graavia kalaa) ja juustoja. Nyt niiden hajutkin ellottivat. Mitä ihmettä??

Nyt mennään kuitenkin kiertopäivässä 19, että vielä pitää malttaa odottaa piiitkät 9 päivää, että pääsee testaamaan. Sikäli mikäli tylsä täti ei ilmesty sitä ennen.

Nippailee?

Ehkä tässä alkaa tulla yliherkäksi oireiden suhteen, mutta alavatsaa nippailee. Tiedä sitten, mistä on kyse kp:ää 17 kun mennään. Enää 11 päivää piinailua. Pitkiä päiviä, mutta onneksi on tiedossa jotakin muutakin kivaa (= muuta ajateltavaa), kuten tyttösen huoneen laittoa ja pieni reissu.

Ikäerosta

Alunperin miehen kanssa puhuttiin, että lapset saisivat olla noin kahden vuoden ikäerolla. Sitten tuli uusivuosi, tyttö täytti puoli vuotta. Takana on megalomaaninen lenssuputki ja nyt päällä on vauvarokko. Silti nämäkään eivät ole kyenneet hellittämään tautia nimeltä vauvakuume. Mielestäni on jotenkin suloista, että miehellä on vauvakuume.

Yritän olla laskematta, miettimättä, kuumeilematta. Laskematta päiviä mahdolliseen testipäivään, saati sitten LA:aan. Olen yrittänyt täyttää sairaslomalaisen päiviä jollakin järkevällä tekemisellä, etten ajattelisi vain tätä yhtä asiaa. Olen aloittanut edellisestä raskaudesta ylijääneen raskausvitamiinipurkin tyhjentämisen. Ei siitä ainakaan haittaa ole.

Emme ole puhuneet "projekti kakkosesta" tosielämässä kenellekään. Yhdelle blogimaailmasta tutuksi tulleelle ihanalle kerroin asiasta kasvotusten tavatessamme, mutta muuten kukaan ei tiedä. Olen toki sanonut, että toinen saa tulla, jos on tullakseen, mutta en ole kertonut mitään oviksen jahtamisesta tikkujen avulla, greippimehusta puhumattakaan. On helpompaa, kun kukaan ei kysele, joko tärppäsi?

"Teinä miettisin"

Kävin vappuaattona lääkärissä, kun viikon lepääminen ei ole tehnyt selälle sen kummempaa. Istuva konttorityö ei sovi selälleni, ainakaan silloin, kun se on tulehtuneessa tilassa. Keskustelin lääkärin kanssa pitkään. Sivusimme myös aihetta pikkukakkonen, johon lääkäri töksäytti: "teinä miettisin ajoitusta kahta kertaa". Eli hänen mielestään nyt pitäisi ENSIN hoitaa selkä kuntoon ja VASTA sitten yrittää pikkukakkosta. Meille se ei käy, vaikka ehkä järkevästi ajateltuna viisasta olisikin.

Me emme tästä nuorene. Täytän kesällä 36 ja kello tikittää. Kun ei voi yhtään tietää, milloin raskaudun, niin aikaa ei viitsi hukata. Toisekseen, kun tuon selän tulevaisuutta ei näe mistään kristallipallosta. Se voi olla raskausajan täysin oireeton, kuten neiti ykkösen kohdalla oli tai sitten vaiva voi pahentua entisestään. Sama on selän yleistilanteen kanssa, ei voi tietää, paheneeko vai paraneeko tilanne tästä ja jos, niin millä aikataululla. Nyt vain pitää pärjätä ilman lääkkeitä... Sinänsä hyvä, että nyt tiedän, että varastossa on kiva satsi kipulääkkeitä, sain infon, mitä uskaltaa yrittäessä käyttää ja millä aikataululla, jos hätä iskee.

Niin tai näin, kakkosta yritetään täysillä. Vapun kunniaksi nautin pari lasillista kuplivaa (nyt kun voi, kun ei ole tulehduskipulääkkeitä veressä). Ovista hyödynnettiin tehokkaasti. Yritän nyt pitää pään kylmänä ja yrittää ajatella muitakin asioita kuin vain mahdollista testauspäivää. Mutta tällä päällä se on vaikeaa.

Outoja oireita

Jos en olisi pari viikkoa testannut negaa, epäilisin vahvasti olevani raskaana. Tuttu kuvotuksen tunne on vahvasti läsnä ja äsken meinasin pykätä, kun tein lohikeittoa. Todella outoa. Laitan nämä kuitenkin selkävaivani vahvan lääkityksen aiheuttamien vatsahaavaoireiden piikkiin. On kuitenkin kp11.

Pyrin pitämään itseni rauhallisena, vaikka ovista varmistelenkin testien kera. Vaikka varmuudella tunnen sen taas, koska ovisoireet ovat olleet todella vahvoja esikoisen jälkeen. Josko tästä kierrosta tärppäisi?

Fiilikset vaihtelevat

Olen saanut kuulla viikon sisään kahdelta tutulta, että raskaus alkoi yk1. Jännä, miten erilaisia fiiliksiä sama uutinen voi aiheuttaa. Ekan uutisen kohdalla se otti tosi koville. Melkein tulivat kyyneleet silmiin, kun niin ketutti. Toisen uutisen kohdalla tuntui vain hyvältä. Kutsun tätä ekaa naista vaikka Jaanaksi. En ole koskaan erityisemmin pitänyt Jaanasta. Tutustuimme nettipalstan kautta ja olemme tavanneet livenä muutaman kerran. Jokin hänessä vain tökkii, eikä vähiten se, että heidän perheensä elämä on vain ja ainoastaan vaaleanpunaista hattaraa. Kuitenkin nettipalstalta olen lukenut, että heillä ei suinkaan kaikki ole mennyt niin putkeen, mitä hän julkisivunsa puolesta antaa ymmärtää. Oloani helpotti kummasti, kun laitoin hänen päivityksensä NaamaKirjasta piiloon. Eipä tarvitse sitä lässynlässynläätä lukea joka päivä.

Tämä toinen uutinen. En tunne tätä nuorta naista vielä kovin hyvin, mutta sen perusteella mitä tunnen, hän on mitä sydämellisin, aidoin ja herttaisin nuori nainen. Olo on vähän kuin pikkusisko kertoisi olevansa raskaana. Tekee vain mieli laittaa pää kallelleen, sanoa awww ja hymyillä sitä typertynyttä hymyä. Olen aidosti onnellinen heidän puolestaan.

Miten voikin sama uutinen aiheuttaa NIIN erilaisia tuntemuksia. Olen yrittänyt nyt takoa päähäni, että jos joku raskautuu, pidin hänestä tai en, se ei ole minulta mitään pois. Ja olenkin saanut aika hyvin psyykattua itseäni. Mutta silti mieli on vähän maassa.

Mun piti maanantaina mennä töihin isäkuukauden ajaksi. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa. Kevät on esikoisen kanssa ollut aika haastava (12 viikkoa sairastamista, lenssu lenssun perään, syömisongelmat, yöheräilyt (välillä jopa 10 krt yössä), ensimmäiset oman tahdon testaukset, liikkumisen oppiminen ja eroahdistus). Välillä koin, että sekoan, jos en edes pääse kävelylenkille. Sinänsäkin työ olisi tuonut tähän kakkosprojektiinkin muuta ajateltavaa. Ja meillä on töissä aika haastava tilanne, henkilökemiat ovat tulehtuneet, pomo on vuorotteluvapaalla, sijainen on ihan pihalla jne. tällaista "pientä". Tuon 6 viikon aikana olisin nähnyt, kannattaako mun palata töihin elokuussa (kuten olen suunnitellut) vai jatkaa hoitovapaalla tyttösen kanssa. No, ekana päivänä piti mennä tt-lääkärille, kun en pysty istumaan viittä minuuttia kauempaa. Lääkäri epäilee välilevynpullistumaa. Sain vahvat lääkkeet ja viikon sairaslomaa, joka todennäköisesti jatkuu vielä tämänkin viikon jälkeen. Noissa lääkkeissä lukee, että saattavat estää hedelmöittymisen. Jippiaijee, eihän se olekaan kuin ovis ensi viikolla... Argh!!

Kitkerää

Tunnen erään mamman, jonka elämä on yhtä kuin vauva. NaamaKirjan päivityksissä ei ole koskaan mitään muuta kuin "vauva sitä vauva tätä". Elämä on yhtä vaaleanpunaista hattaraa, vaikka ei varmana ole. Kenenkään elämä ei ole. No, tämä mamma raskautui ekasta yrityskierrosta. Nyt alkuraskauden onnea hehkutetaan joka paikassa. Mun oli aivan pakko laittaa hänen päivityksensä FB:sta piiloon, kun en enää kestä.

Pieni katkeruuden siemen... itse asiassa en ole katkera, vaan kade siitä, että heillä tärppäsi heti. Olisihan se ollut hienoa pyöräyttää toinen tenava vielä tämän vuoden puolella. Realisti minussa nostaa päätään ja muistuttaa, että olisi ollut aika ihme, jos raskaus olisi heti alkanut meidän päätettyä jättää ehkäisy pois ja lähteä yrittämään lasta. Toki jossittelen, että olisimme voineet jättää ehkäisyn aiemminkin pois, mutta itseäni hirvitti elämä kahden alle puolitoistavuotiaan temperamenttisen vaavin kanssa kotona. 

Kuin kohtalon ivana samana päivänä kuin Täti tuli kylään, postiluukusta kolahti raskaustestipaketti. Eipä sitä vähään aikaan tarvita.

Tuntemuksia ja testejä

Olen yllättynyt siitä, miten kroppa tuntuu erilaiselta synnytyksen jälkeen. Aiemmin en tiennyt mitään kuukautiskivuista. Olin ihan huuli pyöreänä, kun kaverit kertoivat, että joutuivat jäämään kotiin sairastamaan opiskeluista tai töistä, kun eivät menkkakivuiltaan kykeneet lähtemään ovesta ulos. Synnytyksen jälkeen minulla on ollut neljät menkat ja muutos entiseen on ihan selvä. Pärjään pääosin ilman särkylääkkeitä, mutta kipu alavatsalla, valtaisa turvotus ja kokonaisuudessaan höntti olo on mulle aivan uutta.

En ole koskaan aiemmin tuntenut ovulaatiota. Ekassa kierrossa minipillereiden jälkeen ihmettelin, mikä ihme on, kun toista puolta alavatsasta jomotti. Niin, että oleminenkin oli vähän vaikeaa. Minulla on aina ollut vähän haasteellinen suolisto ja pistin oireet sen piikkiin. Sitten seuraavassa kierrossa sama. Muistin edelliskuukauden tuntemukset ja sitten välähti: "ekaa kertaa elämässäni tunnen ovulaation". Onhan se jännää, että sen voi tunnistaa. En kuitenkaan jätä kaikkea pelkkien tuntemusten varaan. Kaapissa on myös ovistestejä. Tosin viime kierrossa olin vähän huuli pyöreänä, kun eka liuskatesti näytti plussaa, mutta digi negaa, seuraavana päivänä oli toisinpäin. No, luotin kropan tuntemuksiini.

Mieheni isäkuukausi alkaa tänään. Voi, kuinka hyvään saumaan se tuleekaan. Olen seuraavat kuusi viikkoa töissä. Minulla ei ole koko päivää kotona laskea ja odotella, tsekata netistä seuraavan kierron päiviä ja mahdollista laskettua aikaa, jos tästä kierrosta tärppäisi.

Toisin

Mielessäni ovat pyörineet viime aikoina muutama asia, jonka toivoisin kakkosen kohdalla olevan toisin.

Keskosuus. Neiti ykkösen kohdalla asiat menivät, miten menivät. Tyttö syntyi raskausviikolla 35 + 4, kaksi- ja puolikiloisensa keskosena. Vaikka tytöllä oli alusta saakka kaikki hyvin ja on ollut koko ajan, silti toivon, että kakkonen ei syntyisi keskosena. Mieltäni vaivaa, mitkä olivat syyt keskosuudelle? Onko odotettavaa, että toinenkin lapsi (sitten aikanaan) syntyy keskosena? Alanko jo alkuraskaudesta laskea LA miinus kuukausi? Entä jos pikkukakkonen syntyy vieläkin pienempänä keskosena kuin Aino, jollakin tapaa erityislapsena? Toivon, että pääsen keskustelemaan näistä asioista jonkun kanssa, kun raskaus saadaan alulle.

Sektio. Onko minussa rakenteellinen vika, kun kohtu ei supistunut oksitosiinista huolimatta? Oliko se kohtutulehduksen ja aikaisten viikkojen yhteisvaikutus? Pystyykö kohtuni supistumaan ts. voinko synnyttää alateitse? Suurin haaveeni tällä hetkellä on saada kasvattua kupeissani lapsi täysiaikaiseksi ja saada synnytettyä hänet alateitse. Sektio on synnytys siinä missä alateitsekin tapahtunut synnytys, tiedän. Se on fakta. Mutta se ei vie sitä kiveä pois sydämeltä, että minulta jäi jotakin kokematta.

Imetys. Tässä imetysmyönteisessä kulttuurissa on vaikeaa, jos imetys ei sujukaan niin kuin toivoisi. Minä tunnen joka kerta sydämessäni viillon, kun näen äidin imettävän. Minäkin OLISIN halunnut. Jos halusta olisi kiinni, olisin imettänyt koko kulmakunnan lapset. Mutta kaikki ei aina mene niinkuin Strömsössä. Toivottavasti saan vielä joskus lapsen rinnalleni.

Pikkukakkosella on kovat toiveet täytettävänä. Toivon, että joku joskus osaisi vastata kysymyksiini. Edes osaan. Niillä voisin sulkea mörön pimeään kaappiin pois mielestäni mellastamasta.

Aloitus

Vauvakuume. Se posahti päälle varoittamatta. Huutaa päässä niin, ettei päähän juurikaan mahdu muita ajatuksia. Se lähti pienestä liikkeelle, ostin kestovaippapalstalta muutaman vastasyntyneen kokoa olevan vaipan. Kaupungilla bongasin jatkuvasti vauvamasuja. Sitten päähän ei enää mahtunutkaan muuta, ja huomasin, että postiluukusta kolahti ovulaatiotestejä.

Sinänsä mielenkiintoista, että vauvakuume iski nyt, koska esikoisen (joka on nyt vajaa 10kk) kohdalla kuumeilua ei ollut. Järkeilimme vain miehen kanssa, että emme tästä enää nuorene ja olisi kiva, jos tässä huushollissa tepsuttaisi joskus pienemmätkin jalat.

Välillä tuntuu, että olen mielipuoli, kun toivon toista lasta. Ensimmäinen puoli vuotta meni hormonihuuruissa. Nyt viimeiset pari kuukautta olemme taistelleet loppumattomassa flunssasuossa, yrittäneet saada nuhanenää syömään ja nukkumaan. Pahimpina öinä olemme joutuneet heräämään vartin välein tainnuttamaan pientä silittelemällä takaisin uneen. Noina öinä olen ollut valmis karkaamaan jonnekin kauas ja jättämään lapsentekoaatokset sikseen. Mutta kun aamu on valjennut, olen taas muistanut, kuinka kova toive meillä on saada tyttöselle pikkusisarus.

Samalla tunnun unohtaneen haastavan esikoisen raskauden. Ensimmäiset 21 viikkoa kärsin pahoivoinnista. Onneksi minun ei tarvinnut kovinkaan usein oksentaa, mutta 24/7 jatkuva kuvotus teki olosta kohtuullisen haastavaa. Sitten, kun pahoinvointi vihdoin lakkasi, sain nauttia autuaasta keskiraskauden olotilasta huimaavat kaksi viikkoa, kunnes viikolla 23 alkoivat ennakoivat supistukset. On se pää armollinen, kun nämä vahvat kehomuistot ovat tällä tavoin painuneet unholaan.

Pitäisi yrittää pitää mieli rauhallisena. Ystäville olemme sanoneet tjottailevamme, koska emme halua jokojoko-kysymyksiä rasittamaan yritystämme. Kun ei yhtään osaa sanoa, kauanko kahden viivan tavoitteluun menee aikaa. Siksi aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Että pääsen kirjoittamaan ajatuksiani ylös. Ajatusten purkaminen kirjoittamalla on ollut minulle aina se tapa ilmaista itseäni. Mutta kärsimättömänä luonteena toivon positiivista testiä pian.