Elämä jatkuu

Viimeisin postaukseni tänne on kesältä. Sittemmin kirjoitteluun on tullut neljän kuukauden tauko, elämä on silti netin ulkopuolella jatkunut.

Pari päivää sitten oli pillereiden lopetuksen vuosipäivä. Vuosi ilman ainuttakaan positiivista testiä tai edes raskausoireita. Surettaa, harmittaa, vatuttaa. Siippani on koko syksyn saanut kuunnella suruani siitä, että meille ei mm. ahkerasta yrityksestä, vitamiinilisistä, ovulaatiotesteistä, punaviinistä, laihdutuksesta huolimatta ole tullut sitä kaivattua plussaa testiin.

Siippani soitti pari viikkoa sitten Graviditakseen ja tällä viikolla kävimme Kari Ratsulan vastaanotolla ensimmäisen kerran. Nyt tuntuu siltä, että EHKÄ saamme tietää edes syyn, miksei raskaus ala. Ja EHKÄ asiaan voidaan jollakin tapaa vaikuttaa. Simppanäyte on jo analysoitavana ja minä menen verikokeisiin ovulaation jälkeen.

Siippa oli vähän järkyttynyt, millä tarkkuudella seksielämäämme syynättiin vastaanotolla. Ja se, että hän "joutui" antamaan simppanäytteen jo ekalla käyntikerralla. Ja että hänetkin tutkittiin, siis sukuelimet tarkastettiin myös ulkoisesti. Itselleni nuo tutkimukset ovat tuttuja, kun olen aiemmassa elämässäni työskennellyt lapsettomien kanssa ja tiedän, mitä tutkimukset ja hoidot ovat.

Mutta sen sanominen ääneen, että me olemme sekundäärisesti lapsettomia, on TODELLA vaikeaa. Kukaan lähipiiristämme ei vielä tiedä asiasta. Äitini on vihjaillut, että toinen lapsenlapsi olisi kaivattu. Minulle tämä asia on niin kipeä, ja pettyminen kuukausi toisensa jälkeen on saattanut minut suurten negatiivisten tunteiden äärelle. Pari kertaa on jopa pitänyt purra kieli vereslihalle jonkun tutun möläyttäessä jotakin typerää. Etten ole vastannut lieskat suusta lentäen. Tai jotakin vielä pahempaa.

Mutta jos pahaa, niin myöskin hyvää. Olen löytänyt mahtavia kohtalotovereita eräältä nettipalstalta. Kun en viitsi tuon siipparakkaan niskaan kaikkea tätä tuskaa, pettymystä ja ahdistusta kaataa. Samassa tilanteessa olevat naiset ymmärtävät jo puolesta lauseesta.