Yritän tolkuttaa tuota otsikon tekstiä itselleni. Nyt on VASTA rv 5 + 0 ja ar-ultra on VASTA kahden viikon päästä. Ultra-aikaa varatessani puhelimeen vastannut kätilö onnitteli niin lämpöisellä äänellä ja sanoilla, että alkoi melkein itkettää.
Silti on vaikeaa pitää mieltä rauhaisana, kun tekisi mieli huutaa kaikille vastaantulijoille ääneen: meille tulee toinen lapsi! Että juuri meillä tärppäsi ensimmäisellä inseminaatiokerralla!! Kummasti se yli vuoden yritys painuu unholaan, kun nyt tuolla sydämen alla kasvaa joku.
Ar-ultraan asti haluan malttaa mieleni. Haluan kuulla, että pienellä ihmisenalulla on kaikki hyvin. Sitten voin iloita ja kertoa asiasta läheisimmille.
Minusta tuntuu, että tämä raskaus ei mene samanlaisten vaaleanpunaisten silmälasien kanssa kuin ensimmäinen. Nyt tiedän, mikä kaikki voi mennä pieleen. Voidaanko meitä todella siunata niin suurella onnella, että saisimme kaksi tervettä lasta? Tämä ajatus varjostaa iloani jatkuvasti.
Haluan myös kysyä lääkäriltä, mikä todennäköisyys on sille, että kakkonenkin syntyy keskosena ja sille, että hänkin joudutaan ottamaan vatsasta pois leikkaamalla. Haluaisin NIIN kokea alatiesynnytyksen. Keskosuus on ihan ok. Niin "positiiviset" kokemukset esikoisen keskosuudesta on ollut. Mutta silti haluan tietää, mitkä ovat mahdollisuudet.
Tiedän, että tämä raskaus tulee muullakin tavalla olemaan erilainen kuin ensimmäinen. Iltaisin ei ole mahdollista taaperon kanssa levätä niin paljon kuin häntä odottaessa. Raskausviikot vain vilistävät, eikä niihin pysty tai ehdi keskittymään samalla tavalla kuin esikoista odottaessa, jolloin olin koko ajan kartalla, mikä raskausviikko ja -päivä on menossa. Samalla työkiireet pitävät kiireisenä, eikä päivisin ehdi raskautta juuri miettiäkään. Hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän käynnistäsi kommenttia. Arvostaisin sitä kovin!